Eli, hyvää päivää (tai huomenta, whatsoever). Pieni perustietoesittely: olen näillä näppylöillä 22-vuotias, pohojois-pohojammaalla asusteleva nainen ja perheeseen kuuluupi tällä hetkellä mieheni Sami ja koiramme Luna. Sekä tuo vielä ihan pienenpieni masukki (7+1) josta koko blogi-idea syntyi.
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta tekstejäni en pahemmin muille ole jaellut. Enkä pidä itseäni mitenkään erityisen hauskana tai niin hyvänä kirjoittajana, mutta jos jotakuta raskaana olevan naisen vinkumiset kiinnostaa niin kiva :))
Ideahan lähti siitä, että halusin pitää jonkinlaista raskausajan ”päiväkirjaa” siitä, miten keho, mieli ja käytös muuttuu. Onhan tämä kuitenkin aika suuri muutos elämään, jota olen tähän asti elänyt…
Tähän mennessä meno on ollut sitä aika perinteistä. Viinaa on kulunut menneiden vuosien aikana enemmän ja vähemmän, bileet olleet sen mukaisia että heikompaa hirvittää, olin toissasyksynä hilkkua vaille kuolla, koko viime kevään juoksin viikon extemporereissuja ulkomailla… Noh, tokihan tuon miehen myötä on meno vähän rauhottunu ja nyt sen on sitten loputtava sen vähänkin. Tämä kun plussasi reilu viikko takaperin.
Ihan rehellisyyden nimissä, ei ollut yhtään suunniteltu juttu ja kyllä, olin aamulla niin maan perkeleen paniikissa etten vieläkään muista noista muutamasta tunnista mitään. Miehen tultua töistä sitä istuttiin keittiönpöytään ja juteltiin asioista. Mitä tehdään, onko meillä varaa ja aikaa, onko kumpikin varmasti valmis ja juoksut juostu?
Ja siihen tulokseenhan sitä tultiin että lapsi pidetään. Sen verran molemmilla historiaa että Samin ex tehnyt abortin ja itsellä takana 18-kesäsenä keskenmeno, joka ei tosin kirjoihin ja kansiin kerinnyt.
Tähän mennessä kaikki ok, mitä nyt olo kuin ilmapallolla turvotuksen vuoksi ja hemmetinmoinen syötätys ja välissä sellasta vmäistä etovaa pahoinvointia.
Neuvolaan aika 2.4, silloin ois eka ”oikea” aika. Mietityttää vain kuinkahan tässä käy kun edellisellä viikolla pitäisi lähteä kuusamossa isäpapan ja äitipuolen luona käymään, mites sitte suu pannaan ku isukki rupeaa kaljaa työntämään ja kun kahvikaan ei enää maistu ja tupakanpolttoakin lopettelen? Ei huvittaisi tippaakaan vielä kertoa, ei kertakaikkiaan jaksa sitä saatanan syyllistämistä, mekastusta ja lopulta vouhkausta mikä tästä nousee. Eikö odottavan äidin pitäisi saada olla rauhassa?
Puuh…. Noh, jospa se siitä. Turhaa vielä ressata 🙂
Jatketaas taas, nyt ruveta aamuhommia touhuileen ja käyttään tuo karvanen lapsi lenkillä, Ciao!
